Sudenpentujen ja muiden tuoreiden partiolaisten huoltajien hämmennys voi olla melkoinen, kun leirikirjeen allekirjoittaa vaikkapa ”Luu” tai ”Mystis”, vaikka samainen johtaja näkyi hetki sitten somessa jollain aivan muulla nimellä. Myös kokeneemmat partiolaiset saattavat höristää korviaan partiokaverin kutsuessa heitä ”oikealla nimellään”. Partionimet ovat nimittäin isolle osalle partiolaisista vakiintunut osa identiteettiä, eikä niiden käyttäminen tunnu useimmalle yhtään oudolta.
Pitääkö huolestua, jos sudenpentu saa partionimen ennen akelaansa?
Miten näitä toinen toistaan hullunkurisempia lempinimiä sitten syntyy? Osa nuorista partiolaisista hinkuu omaa partionimeä jo pienestä pitäen, yrittäen jopa keksiä sellaista itse. Hyvä partionimi syntyy kuitenkin vain tahattomasti jonkun toisen keksimänä. Esimerkiksi jokin mieleenpainuva kömmähdys, leiriläisiä ilahduttanut tempaus tai silmäänpistävä tapa voi synnyttää partionimen. Omalla kohdallani ystävälippukunnan kesäleirin ohjelmaan oli kirjattu vain, että ”Oskari saapuu”. Leirinjohtaja koki kuitenkin tärkeäksi eritellä, kuka Oskari on kyseessä, joten Mysteeri-Oskari oli syntynyt.
Hyvä partionimi tarvitsee kuitenkin muutakin kuin syntytarinan. Se tarvitsee jatkuvaa käyttöä ja ylläpitämistä vakiintuakseen kanssakulkijoiden huulille. Tämä voi aluksi vaatia nimen haltijaltakin panostusta, mutta vakiintunut, mieleenpainuneita muistoja sisältävä partionimi on vaivan arvoinen.
Mitä oman partionimen saamiseksi sitten pitäisi tehdä? Kuuluisiko sitä aktiivisesti tavoitella ja kokeilla eri vaihtoehtoja, vai antaa asian tapahtua omalla painollaan? Pitääkö huolestua, jos sudenpentu saa partionimen ennen akelaansa? Ei lainkaan. Itse suosittelen olemaan aktiivisesti mukana toiminnassa ja tapaamaan uusia partiolaisia, sillä parhaimmat partionimet syntyvät kaikkein yllättävimmissä tilanteissa!
Juttu on julkaistu Pohjan Puhurissa 1/2022. Yspin yskäys -palstaa kirjoittavat partion nuoret Young Spokespeople -kurssin käyneet ”yspit”.
