Heli Huttunen Tervapartiosta osallistui Suomen Partiolaisten eräopaskoulutukseen ja vietti osan joululomastaan kaamosvaelluksella. Mitä retkikokemuksesta jäi käteen?
Eräopaskurssilla opetellaan vaelluksen suunnittelua ja johtamista, hätä- ja poikkeustilanteissa toimimista sekä ruokailun hoitamista erilaisilla vaelluksilla. Muitakin käytännöntaitoja liikkumisesta erilaisten retkeilyvälineiden käyttöön kertaillaan. Heli Huttunen löysi kurssikokemuksen kautta talviretkeilyn ilon ja pääsi joululomalla osallistumaan vaellukselle Saariselällä. Matka kurssin alusta vaelluksen toteutumiseen on ollut pitkä.
”Kurssi alkoi elokuussa 2020 ja on normaalisti vuoden mittainen sisältäen teoriakoulutusta, omatoimisia harjoituksia ja tehtäviä sekä kesä- ja talvivaelluksen. Koronan vuoksi talvivaellusta jouduttiin kuitenkin siirtämään vuodella, sillä oppisisältöjen kannalta talviosan on suunniteltu tapahtuvan nimenomaan kaamosaikaan. Myös lomien järjestäminen olisi voinut olla haastavampaa muuhun aikaan”, Huttunen kertoo.
Pitkän taustan partiolaisellekin kaamosvaellus tarjosi paljon opittavaa. ”Ainakaan meidän porukalle talvivaellus ei ollut turhan tuttua, joten alussa homma oli vähän hidasta ja hankalaa”, Heli kertoo. Pian vaelluspäiviin syntyi kuitenkin rutiini. Tavallinen vaelluspäivä alkoi herätyksellä puoli seitsemän maissa. Liikkeelle piti päästä heti päivän valjetessa, sillä valoa ei riittänyt moneksi tunniksi. ”Tavallisten aamutoimien lisäksi aamuisin sulatettiin litrakaupalla lunta juomavedeksi sekä lounasta varten, mikä hidasti joskus matkaan lähtöä”, kertoo Huttunen. Lounas laitettiin jo aamulla termariin tekeytymään, jotta se olisi muutaman tunnin päästä valmista syötäväksi.
”Hiihtotaktiikkana meillä oli edetä 50 minuutin jaksoissa ja pitää aina 10 minuuttia taukoa. Todellisuudessa ei ehkä menty ihan niin kellontarkasti. Aamupäivällä ehdittiin yleensä hiihtää reilu 2 tuntia ennen lounastauolle pysähtymistä. Illalla laitettiin teltta taas pystyyn ja keiteltiin päivällistä sekä lunta. Ilta kului nopeasti ihan perushommissa, joiden jälkeen oli jo ihan valmis nukkumaan olipa kello mitä vain. Ilta ja aamutoimet tehtiin aina pimeässä, ja raskaan päivän jälkeen saattoi olla tosi väsynyt jo viiden maissa”, kertoo Huttunen.
Hiihtopäivän pituus vaihteli reitin haastavuuden ja pituuden mukaan. Joskus vaeltajat olivat perillä jo valoisaan aikaan eli reilusti ennen kolmea, mutta joinain päivänä hiihto venyi lähes iltakahdeksaan asti. ”Pari ekaa päivää edettiin täysin kelkkauria pitkin, mikä oli helppoa ja nopeaa. Toista oli kuitenkin umpihankihiihto, kun jokainen sai vuorollaan avata latua. Ensimmäisenä kulkeminen oli aika raskasta ja myös siinä mielessä haastavaa, että poluttomalla alueella puskia, puita ja muita esteitä saattoi ilmestyä eteen yllättäenkin”, Huttunen muistelee.
Vaellus talvisella Saariselällä kuulostaa yhdeltä seikkailulta. ”Meidän reitti oli aika monipuolinen, päästiin hiihtämään urilla ja puskissa, tunturin laella ja pohjalla… Järven jäällekin päästiin käymään jäilläliikkumiskoulutuksen jälkeen ja kokeilemaan eri tapoja ylittää ojia. Joskus löytyi valmis lumisilta, mutta jouduttiinpa kerran kantamaan ahkiot ja sukset avoimen puronkin yli,” Huttunen kertoo. Säät suosivat vaeltajia, ja lämpötila vaihteli -10 ja -32 asteen välillä. ”Yhtenä päivänä satoi lunta koko päivän ja yhtenä iltana tunturin huipulla tuuli ja pöllysi niin, ettei meinannut nähdä horisonttia. Tuli opittua, että jo -25 tuntuu lämpimältä -30 asteen jälkeen”, Huttunen sanoo.
Pitkällä reissulla ehtii tietysti sattua ja tapahtua kaikenlaista. Huttunen keksii ainakin yhden hauskan tarinan, joka retkeltä on jäänyt mieleen: ”En tiedä, kuinka hauskaa tämä oli kaikkien osapuolten mielestä, mutta yhdeltä meistä katkesi suksi vaelluksen kolmantena päivänä, ja hänen täytyi jatkaa loppumatka lumikengillä. Viidentenä päivänä noustiin korkeammalle tunturiin ja päädyttiin vaihtelemaan välillä lumikengillä liikkujaa, koska se oli hiihtämiseen verrattuna huomattavasti raskaampaa. Koska sukseni lipsuivat pahasti, päädyin lopulta antamaan ahkioni toiselle osallistujalle vedettäväksi. Tunturin huipulla, missä oli tasaisempaa, kysyin lumikengillä liikkuneelta kurssikaverilta, haluaisiko hän lainata suksiani, koska lumikenkäily olisi minulle kevyempää ilman ahkiota. Päädyttiin tekemään tämä vaihto, mutta se osoittautuikin huonoksi valinnaksi, koska pian edessä oli lisää nousua, ja nyt kaverini puolestaan lipsui minun suksillani ahkion kanssa. Lopulta päädyttiin ratkaisuun, jossa konttasin lumikengät jalassa karhukävelyasennossa kaverin perässä ahkion työntöapuna, kun hän hiihti suksillani. Parasta tässä oli, että pimeä oli jo laskeutunut ja ympärillä pöllysi kaamea myräkkä.”
Vastoinkäymisistäkin selvittiin kuitenkin kunnialla. Huttusen mukaan parasta reissussa olivat upeat maisemat ja hyvä seura. Revontuliakin vaeltajat pääsivät ihailemaan. Viimeisen vaellusyönsä Huttunen vietti lumikuopassa upean tähtitaivaan alla. Kurssin opit ja kokemukset ovat jääneet muistiin ja ohjaavat jatkossa varmasti kohti uusia seikkailuja.
