100 kilometriä oli jo joitakin vuosia kummitellut mielessäni. Olin ennen suoritusta juossut pitkiä matkoja useita kertoja liljojen ulkopuolellakin, mutta niin pitkä matka vaatisi jo suuremman palkinnon, että ylipäätään reissuun haluaisi lähteä. Pian minulle valkeni, että mikä olisikaan parempi palkinto tuollaiselle kurjuuden maksimoimiselle kuin semmoinen kiva pieni musta merkki partiovyöhön.
Nahkaliljassa on neljä tasoa, joista edellinen pitää suorittaa ennen seuraavaa. Ideana on kävellä tai hiihtää vuorokaudessa tietty matka 8kg reppu selässä. Tasot ovat kävellen vihreä 40km, punainen 50km, harmaa 60km ja musta 100km. Hiihtäen matkat ovat 20 km pidempiä. Nahkaliljasta löytyy lisätietoa partiowikistä.
Ajatus nahkaliljojen suorittamisesta syntyi vuoden 2023 syksyllä, kun joukko lippukuntalaisiani kävivät suorittamassa vihreän nahkaliljan eli sen ensimmäisen. Työni puolesta jouduin vuosi takaperin muuttamaan kauas lippukuntani luota, joten en päässyt suorittamaan ensimmäisiä liljoja porukalla. Suoritin vihreän ja punaisen nahkaliljan yksin ja harmaan nahkaliljan EEP (ei enää partiolainen) veljeni kanssa .
Olin jo syksyllä 2023 päättänyt, että kaikki liljat tulee olla suoritettuna ennen lippukuntamme 50 vuotis juhlaleiriä heinäkuun 2024 alussa. Tämä ja oma epäröintini reissuun lähtöön johti siihen, että en voinut valita parasta mahdollista päivää suoritukseen. Lähdinkin reissuun yksin eräänä kesäkuisena maanantaina kovassa sateessa. Kyseinen sade ei onneksi kestänyt kovin kauaa, mutta sen verran, että kenkäni kastuivat ja olivat sisältä hieman märät koko suorituksen ajan. Ensimmäiset 50 km sujuivat ihan hyvin. Huomasin 30 km kohdalla, että rakkoja on tuloillaan, mutta se vain hieman haittasi menoa. 50 km jälkeen fiilis oli todella hyvä! Olin ylittänyt puolen välin, jalka nousi todella hyvin ja olin hetki sitten eksyttänyt valtavan sääskiparven, joka oli kiusannut minua 2km ajan. En ollut pitänyt kuin muutamia taukoja, jolloin vaihdoin sukat tai kävin puskassa. Syömisen ja juomisen oli tehnyt liikkeessä. Jos näin pitkällä matkalla pitää pitkiä taukoja tulee jo kiire, jos aikoo ehtiä 24 tunnin aikamääreeseen.
90Km kohdalla aloin jo olemaan melko puhki, mutta onneksi suoritukseni valvoja ”Poika” tuli pyöräillen hetkeksi rinnalleni. Se piristi kummasti. Viimeiset 4km oli aivan hirveää. Fyysisesti olo ei ollut sen kummempi kuin aiemmat 10km, mutta valtava sääskiparvi ja kohtuuton ketutus teki hommasta vaikeaa. Lopulta rojahdin kotiovesta sisään noin klo 23 aikaan. Loppuaika oli 17 tuntia ja 48 minuuttia. Päätin tuolloin, että en ikinä enää kulje jalan tuommoisia matkoja. Toisaalta olin vastaavasti sanonut aikaisemmin kymmeniä kertoja ja silti jostain kumman syystä olen löytänyt itseni yhä uudelleen entistä pidemmiltä matkoilta.
