Pihaus

Pihaus: Saat mitä annat – näkökulma viestinnän avoimuuteen

Kannattaako oman viestinnän motiivi jättää kuulijan tulkittavaksi? Tuskin, jos haluaa välttyä väärinymmärryksiltä. Ines pohtii Pohjanmaan piirihallituksen Pihaus-blogissa viestinnän avoimuutta.

Ines Sirén

Olin taannoisena viikonloppuna arvojohtajuutta käsittelevän Value Based Leadership -kurssin, kotoisammin VBL:n ensimmäisessä tapaamisessa. Jännitti. Onko tämä nyt jokin puolen vuoden itsensätutkiskeluretriitti, josta hyötyäkseni minun tulisi kyetä avautumaan ja jakamaan arvojani ohjaavat elämäntapahtumat paperille, tai vieläpä muille ihmisille?

Vaikka olen ammatiltani sitä kuuluisaa totuutta alati havitteleva toimittaja, tuntuu oman totuuden jakaminen joskus vaikealta. Työ- ja harrastusmaailmassa pääsääntöisesti inhoan kaikenlaisia piilotettuja motiiveja, vanhoja kaunoja ja kaikkea muutakin viestintää, jonka pyrkimys on tehdä jotain muuta kuin mitä pääviesti antaisi ymmärtää, mutta omiin arvoihin ja tätä kautta syvälle henkilökohtaiseen menevä teema epäilytti.

Ristiriita on sinänsä ironinen. Esimerkiksi avoin tieto, avoin päätöksenteko ja avoin data ovat mielestäni hienoja trendisuuntauksia. Kerrotaan asioita, jotta turhia epäilyksiä tai väärinkäsityksiä ei pääsisi syntymään.

Mutta. En minä itsestäni haluaisi jakaa mitään. Ei kuulu sulle. Mitähän ajatuksia minusta tämäkin fakta oikein herättää, mitähän tuo toinen nyt luulee? Sanoja tuppaa monesti harkitsemaan liian pitkään, ja mielessä pyörii se yksi epäonninen kerta, kun pieni, arkinen harmituksenilmaukseni sai keskustelukumppanin pohtimaan vakavissaan, onko minulla jokin pahanlaatuisesti hätänä. Ei ollut, mutta tilanne lähinnä hävetti. Ei yritetä sitten uudestaan.

VBL-tapaamisen aluksi päätin kääntää ajatteluni tietoisesti mahdollisimman positiiviseen asentoon. Ja kuten hyvän tekstin draamankaareen kuuluu, muuttui jännittävä tilanne lähes saman tien oivalluksen riemuksi. Oivallus sanoittui varsin yksinkertaiseksi lauseeksi. You get what you give, saat mitä annat.

Lausahdus toimii niin henkilökohtaisella kuin organisaationkin tasolla. On kovin kohtuutonta vaatia muilta jotain sellaista, jota ei ole itse valmis antamaan itsestään. Viestintä ei ole nollasummapeliä, jossa toisen hyöty tarkoittaa automaattisesti toisen menetystä. Vilpittömällä viestinnällä voittavat yleensä kaikki.

Toinen kurssin avausviikonlopusta mukaan tarttunut pohdinnan paikka taas liittyy viestinnän sisältöön ja muotoon. Yksi tapa pohtia omien sanojen (niin puhuttujen kuin kirjallistenkin) asettelua on niin kutsuttu väkivallaton vuorovaikutus (NVC), jonka perusajatuksen voisi tiivistää seuraavasti: älä oleta, että toinen tietää viestintäsi motiivin ja muut taustalla vaikuttavat asiat.

Kerro, mitä olet havainnut eli mikä koko viestisi motiivi on. Kerro se, miltä sinusta tuntuu eli millaisessa mielentilassa olet nyt viestimässä. Kerro, millaiselta haluaisit olosi mieluummin tuntuvan. Kerro, miten haluaisit vastaanottajan asiaan reagoivan.

Tämä tehtävä on ihan tyhmä, kuuluisi siis viestini hyökkäävästi ilmaistuna.
Tässä tehtävässä pitää avata omia ajatuksiaan, ja se jännittää minua, koska olen yleensä luonteeltani yksityinen ihminen eikä varsinkaan monelle ihmisille itsensä avaaminen tunnu minulle luontevalta. Voisitko kertoa minulle omia ajatuksiasi tehtävästä, jotta saisin erilaisen näkökulman siihen? kuuluisi taas versio, joka ei jätä viestin motiiveja vastaanottajan tulkinnan varaan.

NVC-teoria antaa ajateltavaa myös viestien vastaanottajalle, eli meistä jokaiselle. Kävikö taas niin, että oletin kertojan tarpeet, tunteet ja ajatukset kysymättä näitä häneltä? Myönnän, niin käy monesti ainakin itselleni. Lupaankin itselleni sekä muille, että yritän jatkossa myös olettaa vähemmän. Tuletko mukaan?

 

Ines
Pohjanmaan Partiolaisten viestinnästä ja markkinoinnista vastaava hallituksen jäsen